Kun jokainen päivä on lahja

© Marika Borg

Mitä tekisit, jos sinulla olisi enää vuosi elinaikaa? Yritä aina muistaa, että elämä on tarkoitettu nautittavaksi tässä ja nyt.

Istuin ystäväni Annen keittiössä kauniin sunnuntai-iltapäivänä. Narsissit hehkuivat pihamaalla uskomattoman aurinkoisina. Kello tikitti rauhallisesti ja aika tuntui pysähtyneen sanattomuuteen. Anne pyysi minua pitämään käsistään kiinni. Niin teimmekin noin tunnin verran, silmät kiinni ja sydämet auki. Tämä aika oli arvokas ja koskettava. Tunsin syvää kiitollisuutta näistä 60 minuutista, joiden aikana sanat olisivat olleet tiellä.

Ystäväni elinpäivät ovat luettavissa todennäköisesti enää kuukausissa. Syövän myötä hänestä on karsiutunut pois kaikki turha. ''Tukka ja liikakilotkin ovat poissa tieltä'', hän toteaa hiljaisella huumorillaan. Kuolema ei ole tappio. Siihen ei Anne usko hetkeäkään. Hän on ollut valmis jo pitkään lähtemään elämänsä jännittävimmälle matkalle, kuten hän itse sanoo. Enemmänkin hän tuntuu olevan täällä vielä perhettään varten, joka rohkeasti valmistautuu luopumaan valoisasta äidistään.

Tässä kodissa enkelten siivet ovat tehneet suursiivouksen. Rakkaus on raivannut tieltään epäsovun, ja jäljellä on uskomaton määrä parantavaa sydämen lämpöä ja sielun valoa.

Tässä ja nyt

Jokainen, joka on joutunut kosketuksiin hyvin rajallisten elinpäivien kanssa, on oivaltanut äkkiä, kuinka suuri lahja elämä on.
Miten järkyttävän tiedottomasti me kahlaammekaan päiviemme läpi, kun unohdamme, että niitä ei riita loputtomiin.
Erään koruttoman tutkimuksen mukaan 80 prosenttia ajatuksistamme pyörii menneisyydessä, 12 tulevaisuudessa ja vain 8 prosenttia tässä hetkessä.

Tätäkin järkyttävämpää on selvennys noista prosenteista:
Menneisyyden aatoksista valtaosan nielaisevat surut, epäonnistumiset, kauna, katkeruus ja katumus. Tulevaisuuden prosenteista leijonanosuuden nielevät huoli, pelko ja epävarmuus.
Entä ne kallisarvoiset kahdeksan prosenttia? Suuri osa niistä koostuu ruuasta ja sukupuolisuudesta nauttimisesta.

Mihin on kadonnut tämä hetki? Miten ihmeessä voimme nauttia elämästä, jos kerran emme elä siinä ainoassa hetkessä, jossa nautinto on mahdollista kokea - nykyhetkessä? Kuinka voimme tylsistyä, kun jokainen minuutti on ainokainen laatuaan?
Kaikki suuret filosofiat ja uskonnot ovat korostaneet nykyhetken ainutlaatuisuutta. Jotenkin se on vain päässyt meiltä pahasti unohtumaan.
''Mennyttä on turha itkeä, eikä tätäkään hetkeä kannata sumentaa itkulla, sillä kyynelten täyttämillä silmillä on vaikea nähdä valoisaa tulevaisuutta '', on joku joskus sanonut viisaasti.

Mitä lääkkeeksi

Tee yksinkertainen mielikuvaharjoitus, jossa tosissasi pysähdyt miettimään, mitä tekisit, jos sinulla olisi tervettä elinaikaa vain vuoden verran.
Ota esille kynä ja paperia ja ala listata asioita, jotka haluaisit ehdottomasti tehdä/saavuttaa tämän kallisarvoisen vuoden aikana.

Kun olen teettänyt tämän harjoituksen kursseillani, ovat vastaukset olleet hyvin samankaltaisia.
''Viettäisin enemmän aikaa perheeni ja rakkaitteni kanssa.'' ''En taatusti kuluttaisi aikaani riitelyyn ja oikeassa olemiseen!'' ''Tekisin vihdoin kaikkia niitä asioita, joita olen haaveillut tekeväni Sitten Kun.''
Sitten kun... Kuinka moni meistä elääkään sitten kun -elämää! Sitten kun saan enemmän rahaa... Sitten kun olen laihtunut... Sitten kun jään eläkkeelle... Sitten kun olen tervehtynyt... Sitten kun löydän elämänkumppanin/ pääsen eroon elämänkumppanistani... Sitten kun lapset ovat isoja...
Ongelma on se, että sitten kun -hetkeä ei ehkä tulekaan.

Miksi ihmeessä tuhlaamme aikaamme tänään tekemällä asioita, joista emme nauti?
Elämmekö siinä harhaluulossa, että se jotenkin edistää nauttimista tulevaisuudessa?
Totuus on toisenlainen. Kärsien ja kituen eletyt vuodet yleensä muovaavat tulevat vuodet kaltaisikseen. Marttyyrit eivät koskaan opi nauttimaan edes ihanteellisista olosuhteista.
Kärsien kituutetut työvuodet vievät terveyden ja mehut.

''Lasten takia'' koossa pidetty ahdistava avioliitto katkeroittaa ja myrkyttää vuosiksi eteenpäin.
Mutta kun... Me olemme täynnä syitä, miksi me elämme elämäämme juuri niin kuin teemme. Vastuuntunne, rahavaikeudet, lainat, huono työmarkkinatilanne, sairaudet kaikki nämä ovat todellisia, elämäämme muokkaavia asioita.
Elämän ainoa tarkoitus, rakkauden ilmentäminen, on hautautunut jonnekin laskupinojen ja tiskaamattomien tiskien alle.

Silti kaikki nämä elämäämme rajoittavat tosiasiat menettävät merkityksensä sillä silmänräpäyksellä, kun elämämme pituuden rajallisuus koskettaa meitä riittävän kovakouraisesti.
Kun kuulemme oman tai rakkaan ihmisen elämää uhkaavasta sairaudesta, asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Kuten ystäväni Anne totesi: ''Kaikki turha putoaa pois''.

Miksi siis emme yrittäisi elää edes vähän enemmän tätä hetkeä arvostaen? Eikö olisikin ihanaa kokea juuri nyt, eikä vasta kymmenen vuoden kuluttua iloa ja rakkautta, lähimmäistemme lämpöä ja elämän ihmeitä. Olisipa hienoa olla peloton ja tehdä ratkaisut sydämellä!

Linnut merkkinä

Olin kerran kävelyllä ystävättäreni kanssa. Valitin hänelle ahdistuneena, kuinka pelkäsin tulevaisuudessa olevaa tilannetta. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi:
'' Kuuntele! Kuuletko, kuinka ihanasti lintu laulaa? Katsotaan, näemmekö sen.''
Etsimme pientä laululintua, joka hetken kuluttua pyrähtikin pensaikosta lentoon.
Ahdistuneet ajatuksenikin olivat saaneet siivet. Olin muutaman minuutin ollut täysin tässä hetkessä ja unohtanut tulevaisuuden. Olin nauttinut elämästäni sen ainoan hetken, joka minulla koskaan on - nykyhetken.

Tästä tapahtumasta lähtien olen oppinut pysähtymään aina pahan mielen tullen. Keskityn hetkeksi hengittämään syvään ja rauhallisesti. Jos olen ulkona, etsin silmilläni jonkin yksityiskohdan, jota voin ihailla. Sisällä täytän mieleni kiitollisuudella niistä asioista, jotka ovat kunnossa elämässäni.
Vaarannanko tulevaisuuden olemalla vähemmän huolestunut siitä? Tuskinpa. Pelko ja huoli ovat huonoimmat mahdolliset tulevaisuudenluojat ja -suunnittelijat.

Unohdamme mielemme suuren voiman, jos emme ota vastuuta sen vaikutusvallasta. Ajatuksemme muokkaavat todellisuuttamme joka hetki kuin taitavat kädet pehmeätä savea.

Pakenenko jotenkin todellisuutta kieltäytymällä rypemästä sen harmaassa tahmeudessa jokaisena valveillaolon hetkenäni? Epäilemättä. Ja olen siitä vilpittömän tyytyväinen.
Sillä elämänlaatuni on kohonnut samassa mitassa, kun olen oppinut tekemään näin.
Voisinpa jopa vannoa, että tulevaisuus on sujunut paremmin, kun en ole hukannut aikaani sen vatvomiseen ja muovannut mielessäni kauhukuvien galleriaa.

Tekemättömät teot

Bernie Siegel on ihana ja viisas amerikkalaiskirurgi, joka on kirjoittanut muun muassa koskettavan kirjan Rakkautta, lääkkeitä ja ihmeitä.
Vuosikymmeniä hän on ollut lähdön edessä olevien potilaittensa vuoteen vierellä. Kertaakaan hän ei ole kuullut kenenkään valittavan, että tämä olisi viettänyt liian vähän aikaa työpöytänsä ääressä.
Sitä vastoin mitä tavallisinta on syvä suru siitä, että lapset pääsivät kasvamaan kuin ohimennen, sukulaisiin ei tullut pidettyä yhteyttä, eikä ystäviä ehtinyt tavata, kun töissä oli niin kiire.
Anteeksiantamattomuudet ja kaunat painavat lyijynraskaana taakkana, kun henki on kuitenkin kevyt kuin höyhen ja haluaa vapautua maallisista taakoistaan.

Juttelin erään iäkkään miehen kanssa, joka tiesi terveytensä olevan varsin hutera. Hänen mieltään painoi veli, johon välit olivat menneet poikki riitaantumisen takia. Tapahtumasta oli kulunut 46 vuotta. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut unohtanut asiaa yhdeksikään päiväksi, ja paha mieli oli hänen jatkuva kumppaninsa.

Teimme yhdessä yksinkertaisen anteeksiantoharjoituksen, joka täytti meidän molempien silmät kyynelillä. Kuinka paljon turhaa kannammekaan läpi vuosien! Kuinka paljon yksinkertaisempaa on päästää irti pahasta mielestä tässä ja nyt.

Sanomattomat sanat

Kuinka moni hautajaisiin osallistunut lähimmäinen onkaan pahoilla mielin miettinyt, mitä jäi sanomatta. ''Minä rakastan sinua on lause, joka kannattaa varmuuden vuoksi sanoa liian usein
kuin liian harvoin. Kehut ja kannustukset olisivat nekin toivottavampia arkipäivän keskellä kuin muistopuheissa. Ne ovat rakkauden ihmelääkettä arjen erämaassa.

Riidat, loukkaantumiset, erimielisyydet, kaunat ja katkeruudet sekä kaikenkarvaiset kitkat läheisten välillä menettävät merkityksensä salamannopeasti, kun tieto jonkin osapuolen kuolemanvakavasta sairaudesta saavuttaa tietoisuuden. Yhtäkkiä jäljellä on vain se, mikä on kaikkein eniten totta.
Rakkaus.

Miksi emme tekisi sitä jo nyt, kun voimme vielä sulostuttaa arkemme sen pehmeydellä?
Miksi emme viljelisi rakkautta ja sopua eripuran sijasta sillä mielialalla, että nykyhetki on aivan liian arvokas hukattavaksi riitaisuuksiin ja taisteluun.

Tärkein kysymys

Haluanko olla oikeassa vai onnellinen? Haluanko olla oikeassa vai kiltti? Haluanko olla oikeassa ja hyvin yksinäinen?
Kun uskallan kysyä itseltäni tämän kysymyksen ihmissuhdeongelmissa, on vastaus aina sama.
Viisas valitsee onnen, kiltteyden ja toisen erilaisuuden kunnioituksen. Hän on tajunnut, että jokainen silmäpari näkee maailman erilaisena. Ei ole mitään mieltä hermostua eriävistä mielipiteistä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita kynnysmattona oloa, väkivaltaisuuden hyväksyntää tai kärsimyksen ihannointia. Kun pidän omaa onneani ja sisäistä rauhaani mittarina, voin olla varma, että se tuo muillekin enemmän onnea ja sisäistä rauhaa. Oikeat ratkaisut syntyvät sydämen rauhassa.
Sisäisen totuuden kunnioitus tuo aivan uuden ulottuvuuden ihmisten välisiin ristiriitatilanteisiin. Se heijastaa aina rauhaa eikä etäännytä meitä toisistamme.

Solujen sanoma

Elämän perusluonne on muutos. Kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä. Jokaisena elämämme hetkenä kehossamme kuolee ja syntyy valtaisa määrä soluja.
Tiedemiesten mukaan kehomme uusiutuu täysin kerran vuodessa. Eli teoriassa jokainen elimemme, luumme, lihaksemme ja aivommekin on vähintään kerran vuodessa aivan tuore tuote.
Miksi me sitten rappeudumme? Miksi sairastumme, rypistymme, kalkkeudumme?

Maailmankuulu lääkäri ja tutkija Deepak Chopra selittää mieltä räjäyttävissä kirjoissaan, että syy on hyvin yksinkertainen: Me ohjelmoimme ajatuksillamme solumme vanhenemaan. Me sananmukaisesti myrkytämme kehomme pelolla, huolilla ja leppymättömyydellä.
Ja mihin perustuvat pelkomme, huolemme ja kaunamme?
Useimmiten menneisyyteen, jota ei enää ole kuin omassa mielessämme. Elämme kuin olisimme jo kuolleita. Kahlehdimme hyvän huomisen mahdollisuuden ikävän menneisyyden vankilaan.

Eräs kurssilaiseni valitti, että hänen on aivan mahdotonta nauttia elämästään, sillä hänen lapsuutensa oli ollut poikkeuksellisen vaikea. Kysyin häneltä, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi vuosi aikaa elää. Pienen, syvän hiljaisuuden jälkeen hän totesi, että hän alkaisi vihdoin nauttia elämästään ja päästäisi irti menneisyydestään.
Kehotin häntä harkitsemaan sen tekemistä heti.

Valon kutsu

Ota yhteyttäinfo@namaste.fi www.valmennusmaailma.fi Tulosta sivu