Kun unesta tuli totta

© Marika Borg

Näin ihmeen selvää unta kymmenen vuotta sitten (Huom! tämän tekstin kirjoitin 2003). Seison siinä aavan meren rannalla ja ihailen auringonnousua. Takanani on kotini: kaunis valkoinen talo, iso puutarha. Unessa Richard varoittelee minua tulevasta vaarasta. En tiedä mistä.Muistan tämän uneni pieniä yksityiskohtia myöten, sillä kiitos silloisen innostukseni unipäiväkirjoihin olin kirjoittanut sen tarkkaan ylös. En vain vuosia sitten arvannut enkä edes aavistanut, että jonain päivänä seisoisin tällä uneni paikalla. Ja että se olisi uusi kotini, Dublinissa, Irlanninmeren rannalla. Uneni löytyminen oli hämmästyttävä kokemus, joka vieläkin saa minut ihmetyksen valtaan. Se on tarina, joka on saanut minut luottamaan elämään vähän vankemmin. Näin kaikki tapahtui: Richard ja minä olimme tulleet käymään Dubliniin noin puoli vuotta enne suunniteltua muuttoamme. Tarkoituksemme oli tutustua vuokra-asuntotilanteeseen ja saada tuntuma siitä minne haluaisimme muuttaa. Olimme varautuneet pitkään etsintään ja pettymyksiin. Meitä oli varoiteltu kaikkien irlantilaisystäviemme taholta, että vuokramarkkinat olivat tiukat ja kuumat. Ei kannattanut olla liian vaativainen. Istuimme keskellä Dublinia, Bewleysin tunnelmallisessa kahvilassa, sen hämyisessä takaosassa. Grafton Streetin vilkas kävelukatu virtasi ikkunoiden takaosassa. Katusoittajat viihdyttivät niin maleksivia turisteja kuin kiireisiä paikallisia. Mieheni luki sanomalehteä, minä tavasin keskittyneesti päivän ehdotonta bestselleriä, vuokra-asuntoja välittävän toimiston jännittävää listaa. Yhtäkkiä silmieni eteen pompahti ilmoitus, joka sai sydämeni laukkaamaan ja vatsani pyörähtämään innostuksesta. Kiljahdin Richardille, että nyt se löytyi. Olin valinnut uuden kotimme kymmenien ilmoitusten joukosta. Hänen järkevän kuiva vastauksensa oli ymmärrettävä. Luettuaan ilmoituksen hän totesi vuokran järjettömän korkeaksi. Lisäksi hän muistutti minua siitä, että ilmoituksessa sanottiin vuokra-ajan alkavan heti ensi kuusta ja me pääsisimme muuttamaan vasta puolen vuoden kuluttua. Sitä paitsi eihän olisi mahdollista, että näkemättä mitään muita vaihtoehtoja päätyisimme ensimmäiseen kiinnostuvalta tuntuvaan kohteeseen. Ja koska lista oli yli kaksi viikkoa vanha, oli erittäin todennäköistä, että näin upealta tuntuva paikka oli jo vuokrattu. Ihan järkeviä perusteluja. Mutta tässä vaiheessa mikään tai kukaan ei olisi saanut minua pysähtymään. Tiesin itseänikin hämmästyttävällä sisäisellä varmuudella, että juuri tämä talo oli meille tarkoitettu. Richard ei saanut juoda kahviaan loppuun. Seurasi soitto välitysliikkeeseen muutamaa minuuttia ennen sulkemisaikaa. Naisääni kertoi, että talo oli edelleen vuokraamatta. Sitä oli käynyt katsomassa 18 asiakasta. Kukaan ei ollut kelvannut. Meitä varoitettiin siitä, että vuokranantaja oli erittäin vaativainen. Pääsisimme katsomaan asuntoa seuraavana päivänä, koska omistaja itse oli juuri käymässä Englannissa ja olisi lähdössä taas pois sitä seuraavana päivänä. Tunsin kohtalon jäntevän ohjauksen. Richard huokasi syvään. Seuraavana aamuna ystävämme Fiona (hän oli ollut monta kertaa matkaoppaanamme suomalaisryhmilleni) oli lupautunut ajeluttamaan meitä ympäri Dublinin seutua. Fiona halusi näytää vapaina olevia asuntoja ulkoapäin. Näin tutustuisimme eri asuinalueisiin ja voisimme päättää, mitä vuokrakohteita halusimme mennä katsomaan sisältäkäsin. Täytyy tunnustaa, että olin varmasti sietämätöntä seuraa. Minua ei olisi mikään voinut kiinnostaa vähemmän, tiesinhän että iltapäivällä näkisimme tulevan kotimme. Seuralaisteni mielestä olin tyhmä ja raivostuttava. Ja hyvin lapsellinen. Ymmärsin heitä hyvin. Iltapäivä koitti ja menimme kohtalokkaaseen tapaamiseemme. Olin kuin unessa. Asunnon omistaja, Irlannista Lontooseen vuosia sitten muuttanut Chris-rouva, katslei meitä kuin kauan kadoksissa olleita ystäviään ja ilmoitti suurin piirtein kättelyssä, että asunto olisi meidän, jos se meille kelpaisi. Richard kuulemma näytti luotettavalta ja minä ihmiseltä, joka osaa tehdä kodista onnellisen. Emme väittäneet vastaan.
Vuokra aleni puolella, tuhannesta punnasta kuukaudessa viiteensataan puntaan (reilut 500 euroa). Ihastuttava uusi ystävämme Chris itse asiassa kysyi, paljonko voisimme maksaa vuokraa ja ei kai tämä 500 puntaa ollut liikaa. Tässä vaiheessa Richard piteli ovenkarmista kiinni. Hengittämisen hän oli lopettanut jo aikaisemmin.

Sekään ei ollut ongelma, että pääsisimme muuttamaan vasta puolen vuoden kuluttua. Olihan talo ollut tyhjillään jo yli vuoden, kertoili uusi enkelimme Chris. Ja mukava paikallinen rouva kävi viikottain siivoamassa ja tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa. Kuulimme myös, kuinka halukkaiden vuokrakandidaattien joukossa oli ollut epäilyttäviä rockmuusikoita ja muita julkkiksia, joiden elämäntavat nyt kaikki tiesivät...Vakuutimme, että olimme hyvin ei-rockmaisia. Poistuimme paikalta tyrmistyneinä. Niin syvällä näyttää meissä ihmisissä asuvan epäluottamus elämän hyvyyttä kohtaan, että minäkin rupesin kohta miettimään, mikä sudenkuoppa tässä piili. Eihän kaikki voinut järjestyä näin helposti. Eihän? Menimme sulattelemaan tapahtumaa tulevan kotimme edessä olevalle kauniille Killineyn hiekkarannalle. Ihailimme mahtavaa maisemaa ja vaeltelimme hiljaisina rantakiviä poimien. Oli erikoinen olo. Vasta nyt tuntui muuttomme Irlantiin todelta. Emme puhuneet mitään pitkään aikaan, ja kävellessämme käännyimme vähän väliä katsomaan toisiamme, kuin tarkistaen, että ainakin jokin asia oli pysynyt samana. Sitten muistin uneni kymmenen vuoden takaa. Olimme pysähtyneet seisomaan rannalle, tuleva kotimme selän takana, meri edessämme, kuvantarkasti samalle paikalle kuin unessani silloin kauan sitten. Aurngonnoususta oli jo tunteja, mutta tiesin sen nousevan tasan tarkkaan sieltä missä unessakin. Vain kalat puuttuivat rannalta. Minua huimasi.
Mutta niin huimasi irlantilaisin ystäviämmekin, kun he kuulivat tapahtuneesta. Olimme tietämättämme muuttamassa Irlannin Beverly Hillsiin, Vico-roadin miljoonakadulle, missä kauniit ja rohkeat viettävät kiiltävää elämäänsä. Lähinaapuriksemme (itse asiassa pihamme olivat melkein kiinni toisissaan) paljastui uuden asuinmaamme yksi kuuluisimmista, suosituimmista ja rikkaimmista jäsenistä: U2-bändin keulahahmo Bono perheineen. Sosiaalinen asemamme Irlannissa oli saanut rakettimaisen nousun. Syöksylaskujen aika tuli myöhemmin.


Unohtumaton ilta, jonka soisi unohtuvan

Heti Irlantiin muuttomme jälkeen Moira-ystävämme kutsui mieheni ja minut syömään. Hän kertoi, että paikalle tulisi myös muutama muu hänen ystävänsä. Pääsisimme näin tutustumaan uusiin ihmisiin ja solmimaan henkilökohtaisia kontakteja. Asian merkityksellisyys toisn selvisi meille vasta paljon, paljon myöhemmin. Irlannissa ei kerta kaikkiaan pärjää, ellei ole henkilökohtaisia kontakteja.

Kerroin Moiralle etukäteen, etten syö lihaa, jotta en aiheuttaisi hämmennystä ruokapöydässä. Kaduin myöhemmin pahemman kerran näennäisen viatonta ennakkovaroitustani. Eikä se ollut ainoa katumuksen aihe. Illasta muodostui ikimuistettava kastetilaisuus irlantilaiseen elämäntyyliin. Olisipa joku vain käynyt kaiken tarpeellisen läpi ennen suurta iltaamme.
Saavuin mieheni kanssa paikalle kello 20 eli sovittuun aikaan. Soitimme ovikelloa ja odottelimme aika pitkään, että joku tulisi avaamaan. Vihdoin ovea raotti pikkutyttö, joka kysyi hämmästyneenä, keitä olimme. Äiti oli pukeutumassa ja isi ei ollut vielä tullut kotiin, hän kertoi ystävällisesti mutta päättäväisesti. Olimme tulleet noin tuntia liian aikaisin. Olimme tehneet VIRHEEN NUMERO 1. 

Pääsimme kuitenkin sisään, ja emäntä kätki hämmästyksensä hyvin. Moira ohjasi meidät suureen olohuoneeseen ja työnsi käteemme lasit valkoviiniä. Sitten hän katosi ison talon uumeniin ja me jäimme sohvalle ihmettelemään elämänmenoamme. Huone oli jäätävän kylmä ja minulla oli päällä kevyt, lyhythihainen mekko ja pikkukengät. Olin tehnyt VIRHEEN NUMERO 2. Vaikka ulkona oli ollut kaunis ja lämmin kevätpäivä, ei se tarkoittanut sitä, että talossa olisi lämmin. Tätä taloa ei lämmitettty kuin aamuisin. Sen kahden tunnin ajan, joka tarvitaan vesitankin täyttämiseen lämpöisellä vedellä.
Loppuillan palelin niin, että minun oli vaikea pitää haarukkaa ja veistä kädessäni. En kehdannut valittaa.

Ota yhteyttäinfo@namaste.fi www.valmennusmaailma.fi Tulosta sivu